Hae tästä blogista

tiistai 5. syyskuuta 2017

Arvostelu: Aku Ankan taskukirja 456



Andrea Frecceron piirtämän kantensa perusteella syyskuun Taskari Reissumies jatkaa vielä syksyn kynnyksellä lomatunnelmissa. Kannen kuvapari löytyy ensimmäiseltä sisäsivulta. Sisällysluetteloon moinen ei ole yltänyt, vaan tarinavalikoima koostuu teemoiltaan melko vakaasta, vuodenaikaan kuin vuodenaikaan perinteisempään Taskari-tyyliin sopivasta aineistosta. 

Sen verran loma kuitenkin pukkaa vielä sisällössäkin päälle, että se on päätynyt yhden tarinan nimeen asti. Carlo Panaron ja Mario Ferracinan Loma nollabudjetilla on varsin tasaisesti etenevä juttu, joka ei yllätyksiä tarjoile, mutta ei ärsytäkään olemuksellaan. Piirtäjä Ferracina on nimeltään uusi tuttavuus. Hän on ehtinyt kolmen viime vuoden aikana piirtämään seitsemän sarjaa, joista tämä on ensimmäinen Suomessa julkaistava. Ferracinan piirroksissa näyttää olevan potentiaalia persoonalliseen ja näyttäväänkin tyyliin, mutta vielä ne ovat hyvin jäykkiä ja tönkköjä. Odotamme mielenkiinnolla kehitystä. 

Matkailemaan päästään myös toisessa Carlo Panaron käsikirjoituksessa. Ottavio Panaron piirtämä Kärkikamppailu jää päällimmäisenä mieleen suorastaan barksilaisella loppuratkaisullaan. Barksin tasolle kliimaksi ei kuitenkaan yllä, koska tämä ratkaisu tuntuu menevän luonteeltaan niin yli kuin ohi sekä hahmosta että kyseisestä tarinasta. Ylimenon makua on myös Superhessu-sarjassa Bala-Boomien agentuuri. Superhessua sinänsä on nykyään harvinaisena vieraana mukava nähdä, mutta italialaisten omaksuma tapa usuttaa mitä kummallisimmat avaruusotukset kerrastosankarin kanssa samaa lavaa jakamaan ei ole lainkaan niin hauskaa kuin miksi se on laskelmoitu. Stefano Ambrosio ja Andrea Ferraris ajavat miinaan sortumalla tähän syntiin, joskin Ferrarisin piirroksista on annettava pisteitä. Mainittava on, ettei tarina ole tuoretta jälkeä vaan vuodelta 1999.

Avaruuden asukkien kanssa tekemisissä oleminen hoituu tyylikkäämmin Sergio Tulipanon ja Francesco D’Ippoliton sarjassa Sankari vaikka väkisin, vaikkakaan ei sillekään erityisen korkeita tyylipisteitä ole luvassa. Tarina on hölmö, mutta sillä on oma vissi ideansa eikä sitä lukiessa synny sellaista kiusallista oloa kuin Superhessua ja päälle liimattuja örkkejä seuratessa. Kaikenlainen kiusallisuus on tiessään tarinan Touhotaaleri kohdalla. Sarjan nimi ja sen ideakin ovat melko absurdeja, mutta samalla nerokkaita. Alberto Savinin ja Valerio Heldin tuotoksen ahmii mielellään loppuun asti eikä sitä olisi edes tehnyt mieli lopettaa. Meno oli niin mallikasta, että kaipuu mutkikkaammalle vyyhdille jäi. 

Kirjan vitsisarjat Täydellinen illallinen ja Kun katsoit minuun ovat molemmat juonellisesti nappisuorituksia. Ensiksi mainitussa Riccardo Secchin käsikirjoituksessa ovat Francesco Barbierin piirroksetkin ihan kohdillaan. Sen sijaan jälkimmäisessä, Vito Stabilen käsikirjoituksessa ovat piirrokset pikemminkin harrastelijatihrustelijan kuin ammattipiirtäjän kynästä. Asialla on Federico Bertolucci, joka on ankka- ja hiirisarjakuvia enemmän tuottanut ruutuja taannoin julkaistuun W.I.T.C.H.-sarjaan. Moisen hömpän tielle hänen olisi sietänytkin jäädä. Disney-sarjakuvalle on olemassa laatukriteerejä, jotka eivät tässä tilanteessa millään täyty. 

Jos silmiin alkoi sattua, voi onneksi esimerkiksi palata kirjassa sata sivua taaksepäin. Sieltä löytyy Paolo Motturan tyylikästä jälkeä Augusto Macchetton käsikirjoittamaan Taikaviitta-sarjaan Väärän totuuden arvoitus. Ajankohtaiseltakin tuntuvaan aiheeseen pureutuvan tarinan piirrokset ovat todetusti opuksen kärkitasoa, mutta käsikirjoitus jää toteutukseltaan ontuvaksi. Taistelu sarjan esittämää uhkaa vastaan jää äärimmäisen hömelöksi ja kömpelöksi, mikä jättää juonesta jälkeensä kuvan väkinäisen oloisena valistusprojektina.

Taskarin kirkkaimmat helmet löytyvätkin aivan ensimmäisiltä sivuilta. Johtosarja Pohatan aavemurheet on laadukkuudessaan yllättäjä. Yllätys ei johdu siitä, että kyseessä on PAM-sarja, sillä niiden laatuun on takavuosina totuttu. Yllätys ei ole Flemming Andersenin piirrosten makusteltavuuskaan. Sen sijaan todellinen yllätys on, että PAM-tarinoiden käsikirjoittajana aiemmilla yrittämillään vähemmän vakuuttanut Byron Erickson osuu kultasuoneen ja kaiken kukkuraksi suhteellisen lyhyellä ja varsinkin PAM-sarjaksi huumoripitoisella juonella. Vastoin kaikkia ennakko-odotuksia Erickson osoittaa, että PAM taipuu moneksi – myös komediaksi. Tämä ei tarkoita sitä, että Lars Jensenin aiempi, jännityksellinen tyyli täytyisi heittää roskakoriin. Sille on edelleen vahva tilauksensa, mutta silloin tällöin tippa huumoria sopii välipalaksi myös tähän tarinasarjaan. 

Kirjan varmasti pienin yllätys on se, että sen parhaasta suorituksesta vastaa Casty. Marco Mazzarellon piirtämä Naurettava kirous on mallikas suoritus sekä käsikirjoitus- että piirrospuoleltaan. Hauskuus on sarjassa pääosassa. Puujalat lentelevät puolin ja toisin ja sehän sopii niiden ollessa juuri sitä, mitä juoni vaatii. Kaiken kukkuraksi vitsit ovat niin hyviä, että hymy puskee väkisin huulille. Huumori ei ole Castyn sarjoille vieras elementti, mutta mieshän on aivan pitelemätön juonen salliessa täyden tulituksen! Kiitoksia vitsien onnistumisesta myös suomennoksessa on luonnollisesti jaettava kääntäjälle sekä toimitukselle. 

Reissumies näkee ja kokee paljon ja se päti myös tämän nimikko-opuksen kohdalla. Vastaan tuli floppeja ja täysosumia, taidetta ja raapustelua. Niin ääripäät kuin välimaastokin olivat esillä. Jos vastahakoisesti mieliin palautetaan elokuun pohjakosketus, on suunta siitä tietysti ylöspäin, mikä oli suorastaan luonnonlakina odotettavissakin. Toivottavasti lopullinen nousu takaisin raiteilleen saadaan ensi kuussa, jolloin hyllyille iskeytyy triplanumero.

Ei kommentteja: