Hae tästä blogista

keskiviikko 2. elokuuta 2017

Arvostelu: Aku Ankan taskukirja 455



Vaikka elokuun Taskari kantaa nimeä Puolisukeltaja, luonteeltaan se ei ole sitä. Sukellus pohjaa kohti kun ei jää puolikkaaksi, vaan nyt mennään suoraan syvimpiin vesiin, jonne valo ei ulotu. Taskari numero 455 on tarjonnaltaan surkein miesmuistiin. Jos ei halua pilata mahdollista lomaansa, kannattaa arvostelun ja myös kirjan itsensä lukeminen säästää myöhemmäksi. Jos taas sinulle riittää se, että hyllystäsi löytyvät vain parhaiksi valikoidut Taskarit, ei tämän liittämistä siihen kokoelmaan ole tarpeen miettiä. Jää odottamaan seuraavaa kuuta. 

Tarinat käydään vielä yksilöllisemminkin läpi, mutta meininki oli syytä paljastaa suoraan. Mitä sitä kiertelemään, jos tällaista kuraa eteen sattuu. Gorm Transgaardin ja Giorgio Cavazzanon johtosarja Pitkä, kumma kesä rytmittää jo selviä säveliä alkavalle tuomittujen marssille. Sarja on kamalaa, lässyttävää huttua. Masentavinta on se, että sarja on huono, mutta vielä huonompaa on luvassa. 

Äärimmäisen paha enne on myös se, että Enrico Faccini on täysin tavoistaan poiketen jäässä. Yksisivuinen Yksi, kaksi, kolme on vitsiltään niin kömpelö, että voi vain ihmetellä, onko tällaista tosiaan päässyt maailmalle Faccinin työpöydältä. Neroillekin sattuu huonoja päiviä. Sinänsä masentavaa on, että Faccinin harvinainen harhalaukaus sattuu juuri siihen kirjaan, jossa edes jonkinlainen pikku piristys olisi enemmän kuin paikallaan. 

Giorgio Figusin ja Roberto Marinin Mikki-sarja Delfiinien saari alkaa jo näyttää, missä tosiaan mennään. Tarina on ällöttävän teennäinen innottomalla juonella. Marinin jäykät ja ilmeettömät piirrokset kruunaavat asioiden surkean tolan. Miehelle sopii paremmin ankkojen piirtäminen. Seuraavan tarinan, lyhyeksi jäävän Yötyö miestä syö, idean olisi taas sopinut antaa jollekin muulle käsikirjoittajalle kuin Daniele Vesellalle. Hän tuhrii rangaistuslaukauksen, vaikka maalivahti on jäänyt pirtelölle. Juonen asetelma olisi antanut mahdollisuuksia vaikka minkälaisiin komediallisiin käänteisiin, mutta siitä huolimatta Vesella pakenee lähimmästä ulospääsystä. Luciano Milanon piirrokset eivät lohduta.

Sankarin monissa kasvoissa kätensä pääsevät likaamaan molemmat tekijät. Piirtäjä Nicola Tosolinin synti lienee tällä kertaa suurempi. Persoonallisuudella voi saada paljon anteeksi ja päästä pitkällekin, mutta Tosolinin viiva on paikoitellen sellaista, ettei tunne laisinkaan lukevansa Disney-sarjakuvaa. Kuvottavasti toteutetut Karhukoplan konnat ovat viimeinen pisara. Käsikirjoituksellakaan ei juhlita. Taitavana vitsiniekkana tunnetulle Fausto Vitalianolle on sattunut harvinaisen huono päivä, sillä tarina ei edes korjaa kurssiaan etenemisensä aikana. Sarjan ydin on ponnettomasti rakennettu eivätkä vitsit toimi sitten yhtään niiden vaikuttaessa väkisin päälle liimatuilta. 

Carlo Panaron käsikirjoitus tarinalle Mestarien sormus herättää toiveikkuutta aivan alussa, sillä sarjalle on sorvattu mielenkiintoinen historiallinen viitekehys. Se ei kuitenkaan kanna, kun Panaro päättääkin lähteä kuljettamaan tarinaa aivan eri tielle. Loppu onkin sitten jo puhki kulutetuilla sanoilla kuvailtava: kuvottava, ällöttävä, kömpelö,… Giada Perrissinotton piirroksetkaan eivät tässä toimi. 

Edes kovat otteet eivät kirjaa enää pelasta. Massimiliano Valentini ja Ettore Gula yrittävät tarinassaan Tapaus Kultasanta Rankku Kanuunan ja Touhon kera, mutta epäonnistuvat. Sarjan huumori on niin intohimotonta ja lepsusti ideoitua, ettei se vain voi toimia. Marco Gervasion Säteen sokaisemassa huumori rakentuu Eka Vekaran paremmasta toiveita herättävien lemmentaitojen varaan. Disney-sarjakuvassa on aina riskiveto rakentaa tarina vain tämän vitsin varaan. Palkkiota ei seuraa tälläkään kertaa.

Augusto Macchetton ja Carlo Limidon Muinaisen maissin mysteerissä yritetään vielä uudelleen pienen historiallisen viitekehyksen kera. Samanlaista kikkaa kokeili kirjassa aiemmin Carlo Panaro Mestarien sormuksessa. Metsään mentiin silloin ja sinne päädytään myös nyt. Imelyys on avainsana sarjan äklöttävyydelle. 

Harvoin Ankkaa lukiessaan saa huokaista helpotuksesta, kun on viimeisen sarjan aika, mutta nyt on moisellekin ihmeelle paikka. Alessandro Sistin ja Stefano Intinin Risto Viikari ja Projekti Pikiankka ei kirjaa pelasta. Mitenkäs se siinä onnistuisikaan, kun se itsekin on epämieluisa tekele? Kuten edeltäneessä sarjassa, tässäkin sorrutaan imelyyteen. Lisäksi sarjaa vaivaa paha tarkoituksen puute, mikä saa kaiken vaikuttamaan väkisin väännetyltä. Se ei ole koskaan hyvä asia.

Elokuun Taskari on usein ollut vahvasti lomatunnelmissa kulkeva kokooma. Suomessa lomat lähenevät elokuun alussa kirjan ilmestyessä jo loppuaan, mutta Keski-Euroopassa elokuu on yleinen lomakuukausi. Loma-aikojen Taskarit ovat niin usein olleet sellaisia leppoisia, hyvän mielen tuottavien tarinoiden julkaisualustoja, että mielikuva ja sitä myöten odotukset uusia kirjoja kohtaan ovat samanlaiset. Se ei tunnu edes liikaa vaaditulta. 

Puolisukeltaja pettää pahoin tämän mukavan perinteen. Kirjaa ei kehtaa suositella kenellekään. On sangen harvinaista todistaa tapausta, jossa ei tunnu olevan mitään hyvää. Yksikään tarina ei saa ruusuja. Risuja jaettiin niin paljon, että talvivarasto pitää täyttää uudelleen. Jos jotain positiivista tästä voi poimia, on se, että suunta voi tämän jälkeen olla vain ylöspäin. Pahempi pohjanoteeraus rikkoisi jo fysiikan lakeja vastaan. Syyskuun Reissumiehen kansi on sekin kuin lomatunnelmaisesta Taskarista. Sehän vaikuttaa täydelliseltä paikalta paikolle.

Ei kommentteja: