Hae tästä blogista

perjantai 11. elokuuta 2017

Arvostelu: Roope-setä 451



Elokuun Roope-setä-lehti on viimekuisen Enrico Faccini -platinanumeron jälkeen jälleen niin sanotusti normaalin päiväjärjestyksen mukainen. Pitkinä sarjoina ovat klassikoksi nimetty sarja vuodelta 1976, Suuren pokaalijahdin viides osa, Karhukopla-juttu sekä Heshukka-sarja. 

Mainittu klassikko on Alfredo Castellin ja Massimo De Vitan Raha ei tule pahan luo. Jos sarjasta jotenkin klassikon saisi tehtyä, tapahtuisi se ehdottomasti De Vitan piirrosten välityksellä. Käsikirjoitus tarinalle ei kuitenkaan ole sellainen, että fanfaareja olisi tarpeen soitella. Tarina on hyvä ja ilo lukea, mutta siinä se. Jälkipolville ei tästä kokemuksesta kerrottavaa oikein jää. 
 
Sarjan jälkeen sijoitetussa Päivän pamauksessa tarina rinnastetaan Carl Barksin klassikoiden klassikkoon Ovela Roope-setä. Täytyy myöntää, ettei Barksin sarja tarinaa lukiessa pyörinyt mielessä, mutta jälkikäteen lainaaminen on todettavissa selvänä tapauksena. Barksille ei tietenkään lyödä vertoja, mutta on sitä pahempiakin pastisseja nähty. Barksin ja muiden vanhojen mestareiden eriasteinen apinointi on Disney-sarjakuvassa väistämätöntä ja yleensä varsin tahatonta ja suorastaan luonnollista. Tässä tarinassa ollaan menty täysin tietoisella tiellä eteenpäin. Suorakätistä tuomiota on toiminnasta turha jaella. Tällaistakin on mielenkiintoista nähdä eikä tämä yritys mainitusti niin huono ollut, että vatsapulveria tarvittaisiin. 

Suuri pokaalijahti on edennyt vuoden mittaan epäonnisissa merkeissä niin tarinasarjan hahmojen kuin lukijoidenkin kannalta. Kaikki osat ovat tulleet järkiään lytätyiksi. Tässä viidennessä yrityksessä Onnenpotkuja vuorossa on Hannu ja lajina jalkapallo. Alkupanokset ovat Carlo Panarolle ja Ettore Gulalle varsin suotuisat, mutta niin vain tämäkin homma sössitään. Hyvä teema heitetään aivan hukkaan sarjan ollessa täysin kökkö. Jahtia seuratessa sydän itkee vuolaana verta tietäessään, kuinka monta sivua mokomaan tuhlataan juhlavuoden lehdistä. 

Mikä tahansa tuntuu paremmalta Suuren pokaalijahdin jälkeen. Resepti toimii myös tarinan Yksi lensi yli karhunpesän kohdalla. Muuten hyvin keskinkertainen juttu ei herättäisi oikein minkäänlaisia tuntoja, mutta nyt, oikein sijoitettuna Alessandro Sistin ja Giada Perissinotton tuotos on kuin pieni helpotus epätoivon alhossa. Sarjan keskinkertaisuus puskee kuitenkin niin voimakkaasti esille, ettei harhaa pääse syntymään eikä tarinalle ole luvassa kummoisia pisteitä. 

Bruno Ennan ja Marco Mazzarellon Heshukka-sarjassa Suden yö toistuvat hyviksi todetut X-Mickey-universumin elementit. Tarina on juoneltaan toiminnallinen ja jännityselementtejä täynnään, mutta huumoria ei ole unohdettu. Kaava toimii tälläkin kertaa. Roberto Vianin piirrosten ylivertaista taidokkuutta X-Mickeyn parissa on tullut ylistettyä aina universumiin sijoittuvia tarinoita julkaistaessa. Viania ei Mazzarellokaan vedä alas valtaistuimelta, mutta samaan saliin hänkin voi täysin oikeutetusti astua. Piirroksissa on nimittäin sellaista tunnelmaa, ettei tarinan aikana pääse tulemaan ikävä Viania.
Yksi lehden yksisivuisista on vielä nostettava esiin valitettavasti negatiivisessa mielessä. Takakannessa oleva Carlo Panaron ja Lucio Leonin Lähtölaskenta on harvinaisen hölmön vitsin varaan laadittu. Kiireissäänkö tuottelias Panaro näin onnettoman tekeleen on ylös kynäillyt ja lähettänyt tuotantoon?

Elokuun Roope-sedässä ei juhlatorvia töräytellä. Heshukka synnytti oman, mainion tunnelmansa eikä klassikkokaan kitkerä pala ollut nautittavaksi, mutta tähtinumeroa tästä ei saa. Rimanalitukset ja paremmat suoritukset tasapainottavat tilanteen varsin keskiverroksi. Tällaisessa tilanteessa jäädään vain odottamaan uuden madon pistämistä koukkuun.

torstai 10. elokuuta 2017

Arvostelu: Aku Ankan taskukirja Teema 51

Aku Ankan taskukirjan teemanumeron 51 pääosassa on itseoikeutetusti 70-vuotisjuhliaan viettävä Roope-setä. Visukintun juhlaopus ilmestyi hieman varkain, sillä juhlan paikkaa odottaisi luonnostaan loppuvuodelle, suorittihan Roope debyyttinsä tarinassa Joulu Karhuvuorella. Toisaalta paikallaan on sekin, että juhlinta ulottuisi koko vuodelle. Melko hiljaista tänä vuonna on vielä ollut, mutta ehkäpä meno lähtee tästä. Roope-teemanumeron ilmestymistä nyt puoltaa sekin fakta, että teema-Taskareita ilmestyy tänä vuonna enää yksi ja se paikka on varattu perinteiselle jouluteemalle. Tosin vuonna 2013 jouluteeman jälkeen ilmestyi vielä yksi numero marraskuussa (36, Minä, robotti), mutta tuolloin kirjoja tulikin vuoden aikana peräti kuusi. Sen jälkeen vuosittainen määrä on vakiintunut neljään.

Kitupiikin juhlanumero kantaa nimeä Pääoma. Kukin päättäköön itse, onko historiallisiakin taustoja vilisevä nimi kirjalle nokkela veto vai ikävän säväyksen tuova. Mahdolliset ikävät säväykset ovat kuitenkin pian tiessään Corrado Mastantuonon tyylikkäästi toteutetun kansikuvan sekä johtosarjan Rahojen turvapaikka myötä. Guido Martinan ja Giovan Battista Carpin sarja on julkaistu Taskarissa 76. Uusinta ei ole missään nimessä pahitteeksi, vaan se toimii loistavana lähtölaukauksena kokonaisuudelle. Sarjan rakenteesta voisi moni nykytekijä ottaa oppia. Juonessa riittää käänteitä eikä punoamisessa edetä selvimmän ja yksinkertaisimman ratkaisun kautta. Tarinan loppu on kuin viimeinen niitti Martinan legendaaristen kykyjen kunniakehyksille. Martinan näkemys Roopen hahmosta suoranaisine pahansuopuuksineen ja kieroiluineen ei tunnetusti ole lähellä Carl Barksin lämminsydämistä Roopea, mutta molemmat ovat yhtä rakastettavia. Siksi Martinan Roope on tärkeä näky juhlallisuuksissa.

Myös Rodolfo Ciminon Roope taitaa tarvittaessa pienen kieroilunkin, mutta ei yllä lähellekään Martinan Roopea. Romano Scarpan piirtämässä Perintöoikeudessa Roope jää hieman statistin rooliin ja ponnahtaa kunnolla esille vasta tarinan loppupuolella. Tämän johdosta Taskarissa 355 nähdyn sarjan nosto juhlakokoelmaan on hieman yllättävä veto. Suurempia surkutteluja ei ole tarpeen viritellä, sillä tarina on toimiva. 

Kuka juuri väitti, ettei Ciminon Roope yltäisi kieroilussa Martinan Roopen rinnalle? Ciminon käsikirjoittamassa sarjassa Roope-setä ja peltilehmät saituri osaa olla melkoisen ketku bisneskettu. Siitä huolimatta on tämänkin tarinan Roopella hivenen sellaista lämpöä, jota ei Martinan Roopelta herkästi löytäisi. Giovan Battista Carpin piirrokset ovat nautittavia, kuten yleensäkin. Käsikirjoituskin hipoo täydellisyyttä ja sitä voi pitää pienenä talouden oppituntina. Vuonna 1972 Aku Ankka -lehdessä lyhennettynä nähty tarina oli syytäkin saada Suomeen myös kokonaisena. 
Ciminolta on mukana vielä kaksi Suomessa ennen julkaisematonta sarjaa. Kuningas Midaan kultaisen kopsahduksen on piirtänyt Paolo Mottura. Sarja sijoittuu tämän uran alkupäähän ja se näkyy piirroksissa, mutta silti niissä on sellaista persoonallisuutta ja ilmeikkyyttä, ettei niistä voi kuin tykätä. Käsikirjoitus on Ciminon tyyliin klassisen vekkuli. Opuksen päättävän, Guido Scalan piirtämän sarjan Varrella virran suoritus on sen sijaan paljon heikompi. Sarjan juoni on höttöä ja Scalan piirrokset jäykkiä. 

Mainittujen lisäksi ainoa ennen julkaisematon pidempi sarja on Ennio Missaglian ja Carlo Limidon Kohtalokas sukellus. Se tuo kirjan sarjoista kenties selkeimmin esille Roopen lämmön ja hyväntahtoisuuden, mutta päälle liimatulla ja tönköllä tavalla. Moinen ei tietenkään ota toimiakseen. Paremman suorituksen hieman samalla teemalla tekevät Giorgio Salati ja Giorgio Cavazzano Joutenolemisen sietämättömässä keveydessä. Taskarissa 343 julkaistu sarja on lämminhenkinen ja samalla luontevasti toteutettu. Tavoiteltu lämpö ja mielihyvä tulevat hyvässä käsikirjoituksessa esiin itsestään eikä niitä tarvitse väkisin pusertaa. 

Massimo De Vitan sekä käsikirjoittama että piirtämä Uusi Ankkalinna on kirjan sisällöstä kummallisin julkaistava. Ihmettelyä ei synny suoraan tarinan juonesta. Sarja on hyvin laadittu ja toimiva. Konteksti sen sijaan ontuu pahemman kerran. Tarinassa Roope päätyy selkeästi sivuosaan ja on tarinassa hyvin passiivinen toimija, joka jää aktiivisempien toiminnan varaan. Tällainen juoni ei tunnu oikein soveliaalta nimenomaan Roopen hahmoa juhlistamaan tarkoitetussa julkaisussa. Tarina on julkaistu Roope-setä-lehdessä vuonna 2010. 

Kirjasta löytyy vielä kaksi sarjaa Enrico Faccinilta. Toinen niistä on ensijulkaisunsa Suomessa saava yksisivuinen Omanarvontunto. Vitsi ei lukeudu Faccinin nokkelimpiin. Roope-setä-lehdessä vuonna 2007 julkaistu sarja Pankkiirin uudet vaatteet taas on Faccinia parhaimmillaan. Hauskuus syntyy tarinassa monin eri tavoin: yksittäisistä vitseistä, hupaisista piirroksista yksityiskohtineen, hulvattomista sivuhahmoista sekä itse päähahmojen reaktioista. Kymmenen vuotta voi tuntua lyhyeltä ajalta uusintajulkaisulle, mutta tällaisissa tilanteissa aika tuntuu menettävän merkityksensä. 

Pääoma on oiva juhlapokkari Roopelle. Kirja on kokonaisuudessaan varsin laadukasta sarjakuvaa. Erittäin hyvät tarinat ovat enemmistössä, mikä on tietysti hyvä saldo. Sellaisia epäonnistumisia ei ole mukana, jotka laskisivat julkaisun arvokkuutta. Joillekin Rodolfo Ciminon edustus peräti neljässä sarjassa voi olla kummastuksen aihe, mutta tarinat olivat järkiään hyviä – sitä kirjan viimeistä lukuun ottamatta, mutta mukana olevien sarjojen suuri määrä lisää luonnollisesti todennäköisyyttä myös heikomman tuotoksen esiintymiselle. Legendat Scarpa, Carpi, De Vita ja Cavazzano ovat jokainen mukana, mutta heidän osuutensa ei ole niin dominoiva kuin takavuosina on usein ollut. Se ei ole missään nimessä mikään puute kirjalle. Legendoja ei ole syytä mihinkään hylätä, mutta on täysin perusteltua antaa näkyvyyttä myös muille tekijöille kuin vain pienelle joukolle sitä kirkkainta kärkeä. Miten muuten kärkiketjuihin voisi tulevaisuudessa kuvitella saatavan uusia nimiä?

lauantai 5. elokuuta 2017

Marty Sklar (1934–2017)

Disneyn teemapuistojen suunnittelun ja markkinoinnin erilaisissa tehtävissä Kalifornian Disneylandin avaamisesta lähtien toiminut Marty Sklar on kuollut 27. heinäkuuta. Hän oli kuollessaan 83-vuotias.

Sklarin Disney-ura alkoi vuonna 1955, kun vielä tuolloin Kalifornian yliopistossa opiskellut ja kampuksensa lehteä toimittanut Sklar palkattiin laatimaan 1890-luvun tyyliin tehty The Disneyland News, jota myytiin puiston Main Streetilla. Opiskelujen päätyttyä hän palasi töihin Disneylandin markkinointiosastolle. Sklar eteni uransa aikana Disney-yhtiön johtoportaaseen asti ollen vastuussa suunnittelusta ja kehityksestä Disneyn teemakohteissa, kuten huvipuistoissa, hotelleissa ja risteilyaluksissa.

Sklar nimettiin Disney Legendaksi vuonna 2001. Disneylandin 50-vuotisjuhlien yhteydessä vuonna 2005 hänelle myönnettiin nimike "Imagineering international ambassador". Hän oli ainoa henkilö, joka on osallistunut kaikkien Disneyn teemapuistojen avajaisiin. Sklar jäi eläkkeelle 53 vuoden uran jälkeen vuonna 2009, mutta julkaisi vielä vuosina 2013 ja 2015 omaa uraansa sekä Disney-yhtiön historiaa peilanneet kirjat.

keskiviikko 2. elokuuta 2017

Arvostelu: Aku Ankan taskukirja 455



Vaikka elokuun Taskari kantaa nimeä Puolisukeltaja, luonteeltaan se ei ole sitä. Sukellus pohjaa kohti kun ei jää puolikkaaksi, vaan nyt mennään suoraan syvimpiin vesiin, jonne valo ei ulotu. Taskari numero 455 on tarjonnaltaan surkein miesmuistiin. Jos ei halua pilata mahdollista lomaansa, kannattaa arvostelun ja myös kirjan itsensä lukeminen säästää myöhemmäksi. Jos taas sinulle riittää se, että hyllystäsi löytyvät vain parhaiksi valikoidut Taskarit, ei tämän liittämistä siihen kokoelmaan ole tarpeen miettiä. Jää odottamaan seuraavaa kuuta. 

Tarinat käydään vielä yksilöllisemminkin läpi, mutta meininki oli syytä paljastaa suoraan. Mitä sitä kiertelemään, jos tällaista kuraa eteen sattuu. Gorm Transgaardin ja Giorgio Cavazzanon johtosarja Pitkä, kumma kesä rytmittää jo selviä säveliä alkavalle tuomittujen marssille. Sarja on kamalaa, lässyttävää huttua. Masentavinta on se, että sarja on huono, mutta vielä huonompaa on luvassa. 

Äärimmäisen paha enne on myös se, että Enrico Faccini on täysin tavoistaan poiketen jäässä. Yksisivuinen Yksi, kaksi, kolme on vitsiltään niin kömpelö, että voi vain ihmetellä, onko tällaista tosiaan päässyt maailmalle Faccinin työpöydältä. Neroillekin sattuu huonoja päiviä. Sinänsä masentavaa on, että Faccinin harvinainen harhalaukaus sattuu juuri siihen kirjaan, jossa edes jonkinlainen pikku piristys olisi enemmän kuin paikallaan. 

Giorgio Figusin ja Roberto Marinin Mikki-sarja Delfiinien saari alkaa jo näyttää, missä tosiaan mennään. Tarina on ällöttävän teennäinen innottomalla juonella. Marinin jäykät ja ilmeettömät piirrokset kruunaavat asioiden surkean tolan. Miehelle sopii paremmin ankkojen piirtäminen. Seuraavan tarinan, lyhyeksi jäävän Yötyö miestä syö, idean olisi taas sopinut antaa jollekin muulle käsikirjoittajalle kuin Daniele Vesellalle. Hän tuhrii rangaistuslaukauksen, vaikka maalivahti on jäänyt pirtelölle. Juonen asetelma olisi antanut mahdollisuuksia vaikka minkälaisiin komediallisiin käänteisiin, mutta siitä huolimatta Vesella pakenee lähimmästä ulospääsystä. Luciano Milanon piirrokset eivät lohduta.

Sankarin monissa kasvoissa kätensä pääsevät likaamaan molemmat tekijät. Piirtäjä Nicola Tosolinin synti lienee tällä kertaa suurempi. Persoonallisuudella voi saada paljon anteeksi ja päästä pitkällekin, mutta Tosolinin viiva on paikoitellen sellaista, ettei tunne laisinkaan lukevansa Disney-sarjakuvaa. Kuvottavasti toteutetut Karhukoplan konnat ovat viimeinen pisara. Käsikirjoituksellakaan ei juhlita. Taitavana vitsiniekkana tunnetulle Fausto Vitalianolle on sattunut harvinaisen huono päivä, sillä tarina ei edes korjaa kurssiaan etenemisensä aikana. Sarjan ydin on ponnettomasti rakennettu eivätkä vitsit toimi sitten yhtään niiden vaikuttaessa väkisin päälle liimatuilta. 

Carlo Panaron käsikirjoitus tarinalle Mestarien sormus herättää toiveikkuutta aivan alussa, sillä sarjalle on sorvattu mielenkiintoinen historiallinen viitekehys. Se ei kuitenkaan kanna, kun Panaro päättääkin lähteä kuljettamaan tarinaa aivan eri tielle. Loppu onkin sitten jo puhki kulutetuilla sanoilla kuvailtava: kuvottava, ällöttävä, kömpelö,… Giada Perrissinotton piirroksetkaan eivät tässä toimi. 

Edes kovat otteet eivät kirjaa enää pelasta. Massimiliano Valentini ja Ettore Gula yrittävät tarinassaan Tapaus Kultasanta Rankku Kanuunan ja Touhon kera, mutta epäonnistuvat. Sarjan huumori on niin intohimotonta ja lepsusti ideoitua, ettei se vain voi toimia. Marco Gervasion Säteen sokaisemassa huumori rakentuu Eka Vekaran paremmasta toiveita herättävien lemmentaitojen varaan. Disney-sarjakuvassa on aina riskiveto rakentaa tarina vain tämän vitsin varaan. Palkkiota ei seuraa tälläkään kertaa.

Augusto Macchetton ja Carlo Limidon Muinaisen maissin mysteerissä yritetään vielä uudelleen pienen historiallisen viitekehyksen kera. Samanlaista kikkaa kokeili kirjassa aiemmin Carlo Panaro Mestarien sormuksessa. Metsään mentiin silloin ja sinne päädytään myös nyt. Imelyys on avainsana sarjan äklöttävyydelle. 

Harvoin Ankkaa lukiessaan saa huokaista helpotuksesta, kun on viimeisen sarjan aika, mutta nyt on moisellekin ihmeelle paikka. Alessandro Sistin ja Stefano Intinin Risto Viikari ja Projekti Pikiankka ei kirjaa pelasta. Mitenkäs se siinä onnistuisikaan, kun se itsekin on epämieluisa tekele? Kuten edeltäneessä sarjassa, tässäkin sorrutaan imelyyteen. Lisäksi sarjaa vaivaa paha tarkoituksen puute, mikä saa kaiken vaikuttamaan väkisin väännetyltä. Se ei ole koskaan hyvä asia.

Elokuun Taskari on usein ollut vahvasti lomatunnelmissa kulkeva kokooma. Suomessa lomat lähenevät elokuun alussa kirjan ilmestyessä jo loppuaan, mutta Keski-Euroopassa elokuu on yleinen lomakuukausi. Loma-aikojen Taskarit ovat niin usein olleet sellaisia leppoisia, hyvän mielen tuottavien tarinoiden julkaisualustoja, että mielikuva ja sitä myöten odotukset uusia kirjoja kohtaan ovat samanlaiset. Se ei tunnu edes liikaa vaaditulta. 

Puolisukeltaja pettää pahoin tämän mukavan perinteen. Kirjaa ei kehtaa suositella kenellekään. On sangen harvinaista todistaa tapausta, jossa ei tunnu olevan mitään hyvää. Yksikään tarina ei saa ruusuja. Risuja jaettiin niin paljon, että talvivarasto pitää täyttää uudelleen. Jos jotain positiivista tästä voi poimia, on se, että suunta voi tämän jälkeen olla vain ylöspäin. Pahempi pohjanoteeraus rikkoisi jo fysiikan lakeja vastaan. Syyskuun Reissumiehen kansi on sekin kuin lomatunnelmaisesta Taskarista. Sehän vaikuttaa täydelliseltä paikalta paikolle.