Hae tästä blogista

torstai 21. joulukuuta 2017

Juhlat jatkuvat vauhdilla Villistä lännestä




Hurraa-huutojen kaikumiselle ympäri Suomenniemen oli syytä keväällä, kun tieto neljännestä Floyd Gottfredsonin Mikki Hiiri -sanomalehtistrippejä yhteen kokoavasta jättikirjasta saapui. Jo ensimmäisen Gottfredson-kirjan ilmestyminen vuonna 2014 oli iloinen yllätys ja tämä reaktio on seurannut sen jälkeen jokaisena vuonna. Josko jo nyt voidaan varsin luottavaisin mielin puhua kestävästä julkaisupolitiikasta?

Cowboy Mikki – Floyd Gottfredsonin hurjimmat Villin lännen seikkailut
Sanoma Media Finland Oy, Kids Media 2017
Toimitus: Antti Hulkkonen, Jenni Hurme ja Aki Hyyppä
Sarjojen suomennos: Antti Hulkkonen
Ulkoasu ja taitto: Marja Mikkola ja Jouni Asikainen
128 sivua, sidottu
ISBN: 978-951-32-4462-0
Suositushinta: 33,00 €

Floyd Gottfredson. Kuva: Inducks.
Kirjan resepti on sama kuin kolmessa aiemmassakin. Viikon stripit per sivu (sunnuntaisin lehdissä oli erillisten sunnuntaisarjojen vuoro), upeat väritykset ja virheetön painojälki. Julkaisujen alkaessa toivoin mustavalkoista väritystä alkuperäisen sanomalehtien julkaisuasun mukaisesti, mutta tuon toiveen täyttymättömyyttä ei ole tarvinnut sen koommin harmitella! Toimituksella on Gottfredson-kirjoihin oikea suhtautuminen: kun homma on toiminut erinomaisesti aiempien kohdalla, miksi mennä muuttamaan asioita hyväksi todetusta?

Sen verran muutosta on tullut aiempiin kirjoihin, että David Gersteinin esipuheen sijasta alkunuotit asettelee itse Giorgio Cavazzano. Gersteinin puheenvuorot ovat olleet mainioita, mutta niin on Cavazzanonkin. Tässä kohtaa on vain oikein mielenkiintoista kuulla legendan asemaan itsekin päässeen sarjakuvataiteilijan sanomaa Gottfredson-vaikutteistaan. Esipuhesivulle on pieni virheen pahalainen päässyt pujahtamaan, sillä kuvituksena olevien Gottfredsonin eläkepäivien töiden nimet ovat sujahtaneet juuri toisinpäin kuin on tarkoitus. Näitä sattuu.

Aiempien kirjojen teemoja ovat olleet Gottfredsonin parhaimmisto, sota-aika ja kelmikavalkadi. Neljäs opus pureutuu Villin lännen maisemiin. Sen ensimmäinen sarja on samalla lähtökohtaisesti mielenkiintoisin. Vuodelta 1930 oleva Mikki Hiiri Autiolaaksossa on äärimmäisen varhaista Disney-sarjakuvaa, itseasiassa toinen heti sitä edeltäneen Lentokonehullun jälkeen. Itse Walt Disney käsikirjoitti tarinan strippejä toukokuun loppuun saakka. Tämä olisi voinut tulla mainituksi myös sisällysluettelossa. Gottfredsonin lisäksi päivittäisstripeistä vielä tuolloin piirrosvastuuta ottaneet Jack King ja Win Smith ovat oikeilla paikoillaan.

Ymmärrettävistä syistä strippien piirrokset eivät ole vielä sitä terävää Gottfredsonia, jota tämänkin kirjan myöhemmillä sivuilla nähdään. Juonikin osaa olla melkoisen poukkoileva. Riemastuttavalla tavalla meno oli sellaista kyllä myöhemminkin, mutta tässä haetaan selvästi vielä suuntaa. Vaikka laadussa tällaiset varhaiset tuotokset eivät tietenkään kultakausille pärjää, on tämä historian siipiä havisuttava kokonaisuus luonteeltaan suorastaan hellyttävä. Sen paikka on ehdottomasti näissä kansissa!

Sisällön edetessä kronologisesti pääsee lukija tuttuun tapaan seuraamaan strippien kehitystä kokonaisvaltaisesti: piirroksia, käsikirjoituksia, hahmojen luonnetta ja niin edelleen. Hukka-Haukkusen jäljillä on vuodelta 1933 ja sen piirroksissa on jo huomattavaa edistystä kolmen vuoden takaisesta. Korkeimmat huippuvuodet odottavat toki vielä seuraavissa sarjoissa. Hauskan tarinan miellyttävä sivujuonne on ensiesiintymisensä vasta sarjaa edeltäneenä vuonna tehnyt Hessu.

Hornanlaakson lepakko ja Kilvoittelu kullasta edustavat kirjassa parhaiten Gottfredsonin kultaisinta muistoa. Molemmissa niin piirrokset kuin tarinan kulku hipovat täydellisyyden ylintä astetta. Huumorin, toiminnan ja jännityksen gottfredsonilainen yhdistyminen on huikeaa seurattavaa, jonka pariin haluaa hakeutua säännöllisesti uudelleen. Tarinat ovat vuosilta 1934 ja 1935 ja niistä jälkimmäisessä vilahtaa myös eräs kääkättävä ystävä. Olkaahan tarkkana!

Kolme edellistä tarinaa olivat käsikirjoituksiltaan Ted Osbornen nimissä. Tietysti tunnetusti Gottfredson osallistui tiiviisti tarinoiden hahmottamiseen. Vuoden 1940 Kaappaus karjatilalla on Merrill De Marisin käsikirjoittama. Viisi strippiä kesäkuulta on piirtänyt sunnuntaisarjojen parista paremmin muistettava Manuel Gonzales. Tarinasta on tehty myös Paul Murryn piirtämä uusintaversio, joka on Suomessa julkaistu Aku Ankka -lehden jatkosarjana vuonna 1963 sekä Jumbo-albumissa numero 20. Murryn versio on tullut allekirjoittaneelle aiemmin tutuksi, joten siksi alkuperäisen tarinan lukeminen on aina luonteeltaan vertaileva kokemus. Helppo havainto on, että Murry on omaan versioonsa ottanut hyvin pitkälle mallia Gottfredsonin piirroksista.

Vuonna 1943 stripeissä käsikirjoitusvastuun ottaneelta Bill Walshilta on mukana kaksi sarjaa. Billy Hiiri on vuodelta 1945 ja Hytinälän haamut vuodelta 1949. Walshin käsikirjoittamat sarjat ovat nekin yleensä oikein mainiota ja viihdyttävää luettavaa, mutta kuten joka Gottfredson-kirjan kohdalla on oikeastaan tullut todettua, ne eivät pärjää vertailussa aiemmalle Gottfredson-tuotannolle. Walshin tarinat ovat luonteeltaan hyvin levottomia ja niistä on vaikea saada otetta. Mielikuvitus on usein hyvästä, mutta joskus sille olisi paikallaan asettaa selkeyden vuoksi myös jonkinlaisia rajoja.

Kirjan kronologia sortuu sen viimeisen sarjan Mikki Hiiri Kultakylän seriffinä myötä. Se on vuodelta 1937 ja selkein syy sen säästymiselle kirjan loppuun on, että se on sunnuntaisarjoina julkaistu. Siten se poikkeaa kirjan muista tarinoista, jotka ovat arkistrippeinä julkaistuja. Toisaalta kokonaisuudelle tekee ihan hyvääkin, ettei loppu koita Walshin turhankin lennokkaiden tuotosten kanssa. Mikki Hiiri Kultakylän seriffinä on hyvä sarja ja mainio kirjan lopetus. Ainoa siinä hieman hiertävä asia on sisällysluettelon väite Earl Duvallin osallisuudesta tarinan piirtämiseen. Duvallin osallisuus Mikki-strippeihin ajoittuu 1930-luvun alkuvuosille.

Gottfredson ei koskaan petä! Cowboy Mikki on edeltäjiensä tapaan hieno kirja, jota voi suositella jokaiselle Disney-sarjakuvan ystävälle ja jopa asiaan vihkiytymättömillekin. Gottfredson-kirjat ovat erinomaisesti laadittuja ja niiden jatko on toivottavaa niin pitkälle kuin materiaalia suinkin riittää. Jo neljännen kirjan ilmestyminen on viesti siitä, että tällaiselle on ollut tilausta. Ensimmäisen kirjan yhteydessä esittämäni inhorealistinen arvio suomalaisten nuivasta suhtautumisesta Mikki-julkaisuihin on ollut kertakaikkisen väärä ja olen iloisempi myöntäessäni erheeni kuin jos olisin ollut oikeassa. Mikäli Cowboy Mikki ei osunut vielä pukinkonttiin, sopii sen hankkiminen muunakin vuodenaikana!

torstai 14. joulukuuta 2017

Disney ostaa 21st Century Foxin

Disney ostaa mediayhtiö 21st Century Foxin, vahvistettiin tänään. Yhtiöiden välisistä kauppaneuvotteluista uutisoitiin viime kuussa. Kaupan hinnaksi on tulossa 52,4 miljardia dollaria ja sen seurauksena Disney saa omistukseensa suurimman osan lyhyemmin Fox-nimellä tunnetusta yhtiöstä. Kauppa edellyttää vielä Yhdysvaltain kilpailuviranomaisten hyväksyntää.

Monopoliaseman vastaisten lakien vuoksi jo ennestään ABC-televisiokanavan omistavan Disneyn ulottumattomiin jää Foxin kanavaverkosto sisältäen pääkanava Foxin lisäksi uutis-, talous- ja urheilukanavia. Ne järjestetään ennen kaupan toteuttamista erillisen osakeyhtiön alaisuuteen. Kuitenkin esimerkiksi National Geographicin kaltaisia tv-brändejä lukeutuu kauppaan.

Disneyn jo ennestään jättimäinen viihdekatalogi tulee kaupan myötä laajenemaan entisestään. Mielenkiintoisiin yksittäisiin Disneylle siirtyviin viihdebrändeihin kuuluvat esimerkiksi Simpsonit, Avatar, X-Men-elokuvat sekä oikeudet ensimmäiseen Star Wars -elokuvaan vuodelta 1977. Neuvottelujen yhteydessä on sovittu, että Disneyn toimitusjohtaja Bob Iger jatkaa tehtävässään vuoden 2021 loppuun.

Kaupan myötä Disneylle päätyy myös maksu-tv-operaattori Sky sekä enemmistöosuus videopalvelu Hulun omistuksesta. Tämä on jo synnyttänyt spekulaatioita siitä, luotaisiinko Disneyn väläyttelemä, toteutuessaan muun muassa Netflixin kanssa kilpailemaan asettuva Disneyn elokuva- ja tv-tuotantoja  tarjoava suoratoistopalvelu Hulun pohjalle.

lauantai 9. joulukuuta 2017

Arvostelu: Roope-setä 454



Roope-sedän joulukuisesta 454. numerosta ei historian siipien havinaa puutu. Numero on Roope-sedän hahmon 70-vuotisjuhlanumero ja mikä vielä historiallisempaa, lehden viimeiseksi jäävä numero. Visukintun syntymäpäivä hoidetaan lehden toimituksellisissa osissa heti kättelyssä alta pois. Juhlasta löytyy toki maininta jo kannesta ja lisäksi kitupiikin syntyhistoria valaistaan erittäin tiiviissä muodossa ensimmäisellä sisäsivulla. Informatiivisista osioista Päivän pamaus keskittyy Roope-setä-lehden historiaan. 

Merkkipäiväjuhlaa vietetään suorastaan asiaankuuluvasti myös sarjakuvasisällön puolella. Johtosarja on vuosikymmenen takaisille Roopen 60-vuotiskemuille laadittu. Carlo Panaron käsikirjoittama Ajan pyörteissä tuo juonikuviollaan selkeästi mieleen Don Rosan Ensilantin tarinan. Molemmissa sarjoissa Milla Magia pyrähtää menneisyyteen näpistämään ensilanttia nuoremmalta Roopelta. Rosan versiossa aikamatka suuntautui aina Roopen lapsuuteen ja ensilantin ansaitsemiseen asti, Panaro vie Millan ja lukijan Klondiken kultaryntäyksen aikoihin. Tarinoita yhdistää sekin, että kummassakin Milla päätyy samaan lopputulokseen. 
Panaron ja piirtäjä Paolo De Lorenzin tuotos on mielenkiintoista luettavaa ja se vertautuu väkisinkin Rosan sarjaan. Kuten tällaisissa tilanteissa tuppaa käymään, ei Rosalle lyödä noin vain vertoja. Juonikuvio on tietysti äärimmäisen herkullinen, mutta siitä ei tälle tarinalle tekijöineen voi oikein suoda pisteitä, sillä malli on selvästi otettu Rosalta. Liiallisella pastissilla ei pitkälle pötkitä. Parempia vaihtoehtoja kunnianosoituksille ovat jatko-osat klassikoille, millä saralla Rosakin on kunnostautunut. Rosan Ensilantin tarina julkaistiin muuten aivan vastikään uusintana Aku Ankan numerossa 47/2017, mikä oikeastaan lisää entisestään tehtyjen tarinavalintojen erikoisuuttakin. 

Johtosarjan lisäksi Carlo Panaro on käsikirjoittaja pitkin vuotta jatkuneen Suuren pokaalijahdin takana. Viimeiseen osaan eli Loppukiriin on piirtäjäksi päätynyt Giampaolo Soldati. Seitsenosaisen tarinasarjan kulku on tullut arvosteluissa järkiään lytätyksi eikä päätös tee poikkeusta. Voisi kuvitella, että viimeinkin tapahtuva loppu olisi helpotus, mutta surullisesti se onkin kuin viimeinen karhunpalvelus kaikille. Helpotusta ei oikein tuo, että Roope-sedän juhlavuosi ja lehden viimeinen ilmestymisvuosi kului merkittäviltä osin alusta alkaen floppaamaan tuomitun tarinasarjan julkaisemiseen. Tapahtuneelle ei enää mitään voi eikä sarjan katkaiseminenkaan kesken ollut ideaalinen saati realistinen vaihtoehto. Sarjan loppua ja vihoviimeistä ruutua voisi pitää sopivana vetona lehden viimeiseen numeroon, mutta tarinoiden laadun pysyessä mielessä ei iloa moisesta synny.

Roope-setä-lehden perinteisiksi vuosien aikana muodostuneet In English - ja dekkaripähkinäosiotkin ovat kuin viimeisen numeron kunniaksi tavanomaista mielenkiintoisempia. Per Hedmanin ja Miguelin dekkaripähkinässä ei muuta erikoisempaa ole kuin se, että mysteeri on venytetty kolmeen sivuun – mikä sekään ei tietenkään ainutlaatuista ole. Englanninkielinen vitsisarja taas on oikea harvinaisuus, sillä siinä nähdään Massimo De Vitan piirtämiä ankkoja tältä vuosituhannelta. De Vita on tunnetusti luopunut hyvin pitkälle Ankka-sarjojen piirtämisestä eikä niitä löydy 2000-luvun puolelta kuin kourallinen. Käsikirjoittaja Massimo Marconin kanssa hän on tehnyt tällaisia yksisivuisia pienen joukon.

Lehden ja samalla Roope-sedän historian viimeinen pitkä sarja on Guido Martinan ja Giovan Battista Carpin klassikoksi nimetty sarja Cumulus cumitus vuodelta 1979. Tekijät ovat tietysti kiistämättömiä legendoja molemmat, mutta kaikki legendojenkaan käsistä ja aivosopukoista lähtevä ei aina klassista ole. Tarina on varsin hauska ja nokkela ja se on ilo lukea, muttei niin mahtavista elämyksistä sentään päästä puhumaan, että hyvää sarjaa ylempiin kasteihin sitä voitaisiin luokitella. Hyvä on ja keskiverron yläpuolella ollaan, muttei Disney-sarjakuvajulkaisujen tilanne onneksi niin surullinen ole, että tällaisessa tilanteessa olisi syytä tehdä kärrynpyöriä. Erityismaininnan ansaitsevat käännös- ja toimitustyön puurtajat, jotka ovat laittaneet tarinan ensimmäisillä sivuilla Akun puhekuplia riemukkaasti kohdilleen.

Lehden vihoviimeiseksi sarjaksi jää takakannesta löytyvä Giorgio Salatin ja Daniela Vetron Pikku-Aku-vitsi Täydellinen suunnitelma, joka englanninkielisen vitsisarjan ja dekkaripähkinän ohella saa edustaa myös jouluista sisältöä. Tämän viimeisen pikku sarjan myötä päällimmäiseksi jäävä tunnelma kuvastaa myös koko numerosta jäävää mielialaa. Se on hämmentynyt. Tässäkö se oli? Roope-setä-lehden historian viimeinen numero. Suuret kirjat kääntyvät eikä tämän ihmeellisempää saatu aikaiseksi. Numero on kuin suoraan laajasta rivistä satunnaisotannalla valittava tavallinen numero. 

On lehden päättymisen aika, on sen päähahmon juhlan aika ja on vielä joulun aikakin. Kieltämättä jokainen näistä elementeistä on lehdessä tavalla tai toisella esillä, mutta ei niistä mihinkään saa kunnolla otetta. Päätösjuhlat ja haikeiden hyvästien jättäminen jäävät pannukakuksi. Lukijalla oli syytä odottaa satsauksia sisältöön niin sarjakuvan kuin toimituksellisuuden osalta. Kyseeseen olisi ehdottomasti tullut myös tavallista paksumman numeron laatiminen. Se on ollut käytäntönä jo pelkästään hahmon juhlan ollessa kyseessä. Nyt siihen olisi ollut syytä moninkertaisesti. 

Hyvästit Roope-setä-lehdelle eivät ole sellaiset kuin lehden voi katsoa ansainneen ja jollaiseen olisi ollut ehdottomasti syytä. Tämän ei pidä kuitenkaan antaa liikaa syödä. Muistot jäävät elämään eivätkä vuosien varrella karttuneet lehtirivit, -pinot ja kasat häviä minnekään. On aika antaa tilaa uudelle sekä aito mahdollisuus sille lunastaa paikkansa. Ensimmäinen DuckTalesin numero ilmestyy vielä tämän kuun aikana ja Roope-sedän kanssa tuttuun tapaan se saa osakseen arvostelun. Viimeinen sana ei lopulta olekaan ”loppu”. Se on ”jatkuu”!

torstai 30. marraskuuta 2017

Arvostelu: Aku Ankan taskukirja 458



Joulukuu on tätä kirjoitettaessa jo aivan ovella, mutta vielä on rästissä olevan Taskari-arvostelun merkeissä syytä pitää mieli marraskuun puolella. Halloween-teemainen johtosarja vie ajatuksia vielä lokakuuhun saakka, mutta Andrea Frecceron kansikuvan ja Taskarin nimen Perhonen vieköön johdosta kirjan puiminen on itseoikeutetusti aloitettava sen päättävästä tarinasta. Kansikuvan kunniaksi on mainittava, kuinka se vie iloisen nostalgisesti aatokset Taskariin 14 Perhonen sentään.

Mainittu kirjan päättävä tarina Perhosen kansa on Maya Åstrupin käsikirjoittama ja Flemming Andersenin piirtämä jatko-osa Romano Scarpan klassikolle Kolumbusperhon aarrekartta (julkaistu myöhemmin nimellä Kolumbusperhon kujeet). Tarina on hyvin arvostettu ja mahtuu esimerkiksi Inducksissa käyttäjien arvioiden perusteella kootulle Top 100 -listalle. Paineet ovat siinä mielessä kovat, mutta tällaisen haasteen ottaminen vastaan on sinänsä kiitettävä teko, varsinkin kun sen ottaa tosissaan, kuten Åstrup vaikuttaa tekevän.

Jatko-osa alkaa tyylikkäästi Andersenin Scarpan tyyliä ja alkuperäisseikkailua jäljittelevin ruuduin. Se on hieno kunnianosoitus, jonka onnistumiselle on olennaista sen lopettaminen ajoissa. Andersenin täysin omatyyliset piirrokset tarinassa muilta osin ovat nekin ilo silmälle.
Jatko-osat joutuvat vääjäämättä vertailun alaisiksi niille teoksille, joille ne ovat jatkoa. Ei ole reilu tilanne asettaa Kolumbusperhon aarrekarttaa ja Perhosen kansaa samalle viivalle ja odottaa jälkimmäisen yltävän läheskään samanlaisiin sfääreihin. Kun moiset ylivoimaiset odotukset saa hylättyä, tulee todetuksi, että Åstrup suoriutuu haasteestaan varsin mallikkaasti. Tarina on ilo lukea ja se pärjää myös itsenäisenä teoksena. 

Perhosen kansasta mainittakoon vielä sen verran, että sisällysluetteloon on sen osalta pujahtanut pieni virhe. Tarinan alkuperäisnimi on The Butterfly Tribe. Kirjaan on lipsahtanut kopiona edeltävän sarjan alkuperäisnimi. Todettakoon sopivan aasinsillan niin salliessa tämän edeltävän sarjan eli Tehomuuntavan turhantuunaimen olevan itsessäänkin niin turha, että todennäköisesti se päätyisi tarinan nimessä esiintyvän kapineen sisuksiin. Fabio Michelinin ja Giulio Chierchinin tarina lankeaa varsinkin sen loppua kohti umpikujamaisen onnettomiin ratkaisuihin. 

Kirjan kaksi ensimmäistä sarjaa ovat samanlaisen teeman sisältäviä, sillä molemmissa päädytään eräänlaisten porttien kautta toisiin ulottuvuuksiin. Pat ja Carol McGrealin ja Massimo Fecchin Henkimaailman hölynpölyä käsittelee teeman halloween-henkisesti. Tarina ei sisällä yllätyksiä ja siirtää oikeastaan vain tuttuakin tutumman Charles Dickensin joulutarinan kaavan halloweenin ympäristöön. Silti se on lukukokemuksena yllättävän iloinen ja miellyttävä. Fecchin piirrokset piristävät. 

Samassa teemassa, mutta ilman halloweenin kontekstia pyörivä Carlo Panaron ja Giampaolo Soldatin Mikki-sarja Portti tuntemattomaan alkaa jännittävissä tunnelmissa, mutta lässähtää pahasti toiseen osaansa tullessaan. Kutkuttavasti rakentunut jännitysvarauma ei pääse purkautumaan odotettavalla tavalla. Tulos jättää pahan maun suuhun ja on ilmiselvä pettymys.

Giorgio Figusin ja Alessio Martusciellon lyhyt sarja Rumuusliemi voi sekin laveasti tulkittuna olla lähellä halloween-tunnelmaa. Tunnelmaa nostattamaan se ei pääse missään mielessä mitäänsanomattomuudessaan. Kirjan toisen lyhyen sarjan Erikoisen tavallinen päivä kohtalo on sama. Sen tekijät ovat Augusto Macchetto ja Luciano Milano.

Taikaviitta-sarja Mysteeritapaaminen on lupaavan oloisen idean varaan kyhätty, mutta käsikirjoittaja Bruno Sarda ei saa sitä tuottamaan hedelmää. Salvatore Deianan piirtämässä tarinassa on alkuvaiheissaan oikein miellyttävän Taikaviitta-jutun tunnelmaa, mutta surkeilla ratkaisuilla seos palaa pohjaan ja loppuukin kokonaan hyvin ennenaikaisesti. Samat oireet voisi oikeastaan yhdistää tarinaa seuraavaan Marco Boscon ja Giorgio Di Vitan juttuun Pimeä keikka, jossa tehokkaasti hukataan Simo Sisun, Reino Murskeen, etsivä Kaasin ja Mustan Pekan hahmojen komediamahdollisuudet varsinkin yhdessä. Mustakaavun käyttäminen huumorimielessä ei ole yleensä hyvä idea. Hahmo sopisi säästää edelleen todellisiin jännäri- ja mysteeritunnelmiin. 

Romano Scarpa tuli puheeksi Perhosen kansan kohdalla, mutta nähdäänpä legendan itsensäkin kynänjälkeä Taskarissa. Hänen piirtämänsä Myrtyneen maajussin on käsikirjoittanut Rodolfo Cimino. Vuodelta 1965 oleva juttu on varsinkin tekijöihinsä nähden varsin vaatimaton. Mitään erityistä ja tarinan kannalta uniikkia ei esiinny. Sarja kierrättää liiankin tutut juonikuviot läpi eikä siten kykene kunnolla viihdyttämään. Liiaksi kliseiden varaan rakennettu tarina ei pure, vaikka asialla olisivat mestarit. 

Viimeisenä vaan ei todellakaan vähäisimpänä mainituksi tulee Carlo Panaron ja Francesco Guerrinin tarina Tärinää ja kylmää hikeä. Liiallisesta omaleimaisuudesta ei ideatasolla sitäkään pääse millään syyttämään, mutta se onnistuu etenemään viihdyttävin tehokeinoin. Guerrinin mainiot, hauskoja yksityiskohtia sisältävät tyylikkäät piirrokset ovat tarinalle äärimmäisen suuri apu. Saattaa olla, että ilman hänen suoritustaan ei sarjaa päästäisi julistamaan Taskarin parhaaksi.
Kokonaisanniltaan Taskari ei yllä kärkijoukkoihin. Mukana on siihen liiaksi puhtaita epäonnistumisia sekä tapauksia, joiden puhti ei riitä loppuun saakka. Sillä on kuitenkin hyvät edellytykset jäädä massasta erottuvaksi kirjaksi – nimenomaan kirjaksi, ei kokoelmaksi. Kokoelma kattaa sanana sisällön eikä sisältö mainitusti ole kokonaisuutena erityistä. Muutamat valopilkut tulevat kuitenkin todennäköisesti jäämään erityisinä mieleen. Jättimäinen vetoapu on klassikkosarjan jatko-osa, joka välähtelee aina kannessa ja kirjan nimessä asti.