Hae tästä blogista

torstai 14. joulukuuta 2017

Disney ostaa 21st Century Foxin

Disney ostaa mediayhtiö 21st Century Foxin, vahvistettiin tänään. Yhtiöiden välisistä kauppaneuvotteluista uutisoitiin viime kuussa. Kaupan hinnaksi on tulossa 52,4 miljardia dollaria ja sen seurauksena Disney saa omistukseensa suurimman osan lyhyemmin Fox-nimellä tunnetusta yhtiöstä. Kauppa edellyttää vielä Yhdysvaltain kilpailuviranomaisten hyväksyntää.

Monopoliaseman vastaisten lakien vuoksi jo ennestään ABC-televisiokanavan omistavan Disneyn ulottumattomiin jää Foxin kanavaverkosto sisältäen pääkanava Foxin lisäksi uutis-, talous- ja urheilukanavia. Ne järjestetään ennen kaupan toteuttamista erillisen osakeyhtiön alaisuuteen. Kuitenkin esimerkiksi National Geographicin kaltaisia tv-brändejä lukeutuu kauppaan.

Disneyn jo ennestään jättimäinen viihdekatalogi tulee kaupan myötä laajenemaan entisestään. Mielenkiintoisiin yksittäisiin Disneylle siirtyviin viihdebrändeihin kuuluvat esimerkiksi Simpsonit, Avatar, X-Men-elokuvat sekä oikeudet ensimmäiseen Star Wars -elokuvaan vuodelta 1977. Neuvottelujen yhteydessä on sovittu, että Disneyn toimitusjohtaja Bob Iger jatkaa tehtävässään vuoden 2021 loppuun.

Kaupan myötä Disneylle päätyy myös maksu-tv-operaattori Sky sekä enemmistöosuus videopalvelu Hulun omistuksesta. Tämä on jo synnyttänyt spekulaatioita siitä, luotaisiinko Disneyn väläyttelemä, toteutuessaan muun muassa Netflixin kanssa kilpailemaan asettuva Disneyn elokuva- ja tv-tuotantoja  tarjoava suoratoistopalvelu Hulun pohjalle.

lauantai 9. joulukuuta 2017

Arvostelu: Roope-setä 454



Roope-sedän joulukuisesta 454. numerosta ei historian siipien havinaa puutu. Numero on Roope-sedän hahmon 70-vuotisjuhlanumero ja mikä vielä historiallisempaa, lehden viimeiseksi jäävä numero. Visukintun syntymäpäivä hoidetaan lehden toimituksellisissa osissa heti kättelyssä alta pois. Juhlasta löytyy toki maininta jo kannesta ja lisäksi kitupiikin syntyhistoria valaistaan erittäin tiiviissä muodossa ensimmäisellä sisäsivulla. Informatiivisista osioista Päivän pamaus keskittyy Roope-setä-lehden historiaan. 

Merkkipäiväjuhlaa vietetään suorastaan asiaankuuluvasti myös sarjakuvasisällön puolella. Johtosarja on vuosikymmenen takaisille Roopen 60-vuotiskemuille laadittu. Carlo Panaron käsikirjoittama Ajan pyörteissä tuo juonikuviollaan selkeästi mieleen Don Rosan Ensilantin tarinan. Molemmissa sarjoissa Milla Magia pyrähtää menneisyyteen näpistämään ensilanttia nuoremmalta Roopelta. Rosan versiossa aikamatka suuntautui aina Roopen lapsuuteen ja ensilantin ansaitsemiseen asti, Panaro vie Millan ja lukijan Klondiken kultaryntäyksen aikoihin. Tarinoita yhdistää sekin, että kummassakin Milla päätyy samaan lopputulokseen. 
Panaron ja piirtäjä Paolo De Lorenzin tuotos on mielenkiintoista luettavaa ja se vertautuu väkisinkin Rosan sarjaan. Kuten tällaisissa tilanteissa tuppaa käymään, ei Rosalle lyödä noin vain vertoja. Juonikuvio on tietysti äärimmäisen herkullinen, mutta siitä ei tälle tarinalle tekijöineen voi oikein suoda pisteitä, sillä malli on selvästi otettu Rosalta. Liiallisella pastissilla ei pitkälle pötkitä. Parempia vaihtoehtoja kunnianosoituksille ovat jatko-osat klassikoille, millä saralla Rosakin on kunnostautunut. Rosan Ensilantin tarina julkaistiin muuten aivan vastikään uusintana Aku Ankan numerossa 47/2017, mikä oikeastaan lisää entisestään tehtyjen tarinavalintojen erikoisuuttakin. 

Johtosarjan lisäksi Carlo Panaro on käsikirjoittaja pitkin vuotta jatkuneen Suuren pokaalijahdin takana. Viimeiseen osaan eli Loppukiriin on piirtäjäksi päätynyt Giampaolo Soldati. Seitsenosaisen tarinasarjan kulku on tullut arvosteluissa järkiään lytätyksi eikä päätös tee poikkeusta. Voisi kuvitella, että viimeinkin tapahtuva loppu olisi helpotus, mutta surullisesti se onkin kuin viimeinen karhunpalvelus kaikille. Helpotusta ei oikein tuo, että Roope-sedän juhlavuosi ja lehden viimeinen ilmestymisvuosi kului merkittäviltä osin alusta alkaen floppaamaan tuomitun tarinasarjan julkaisemiseen. Tapahtuneelle ei enää mitään voi eikä sarjan katkaiseminenkaan kesken ollut ideaalinen saati realistinen vaihtoehto. Sarjan loppua ja vihoviimeistä ruutua voisi pitää sopivana vetona lehden viimeiseen numeroon, mutta tarinoiden laadun pysyessä mielessä ei iloa moisesta synny.

Roope-setä-lehden perinteisiksi vuosien aikana muodostuneet In English - ja dekkaripähkinäosiotkin ovat kuin viimeisen numeron kunniaksi tavanomaista mielenkiintoisempia. Per Hedmanin ja Miguelin dekkaripähkinässä ei muuta erikoisempaa ole kuin se, että mysteeri on venytetty kolmeen sivuun – mikä sekään ei tietenkään ainutlaatuista ole. Englanninkielinen vitsisarja taas on oikea harvinaisuus, sillä siinä nähdään Massimo De Vitan piirtämiä ankkoja tältä vuosituhannelta. De Vita on tunnetusti luopunut hyvin pitkälle Ankka-sarjojen piirtämisestä eikä niitä löydy 2000-luvun puolelta kuin kourallinen. Käsikirjoittaja Massimo Marconin kanssa hän on tehnyt tällaisia yksisivuisia pienen joukon.

Lehden ja samalla Roope-sedän historian viimeinen pitkä sarja on Guido Martinan ja Giovan Battista Carpin klassikoksi nimetty sarja Cumulus cumitus vuodelta 1979. Tekijät ovat tietysti kiistämättömiä legendoja molemmat, mutta kaikki legendojenkaan käsistä ja aivosopukoista lähtevä ei aina klassista ole. Tarina on varsin hauska ja nokkela ja se on ilo lukea, muttei niin mahtavista elämyksistä sentään päästä puhumaan, että hyvää sarjaa ylempiin kasteihin sitä voitaisiin luokitella. Hyvä on ja keskiverron yläpuolella ollaan, muttei Disney-sarjakuvajulkaisujen tilanne onneksi niin surullinen ole, että tällaisessa tilanteessa olisi syytä tehdä kärrynpyöriä. Erityismaininnan ansaitsevat käännös- ja toimitustyön puurtajat, jotka ovat laittaneet tarinan ensimmäisillä sivuilla Akun puhekuplia riemukkaasti kohdilleen.

Lehden vihoviimeiseksi sarjaksi jää takakannesta löytyvä Giorgio Salatin ja Daniela Vetron Pikku-Aku-vitsi Täydellinen suunnitelma, joka englanninkielisen vitsisarjan ja dekkaripähkinän ohella saa edustaa myös jouluista sisältöä. Tämän viimeisen pikku sarjan myötä päällimmäiseksi jäävä tunnelma kuvastaa myös koko numerosta jäävää mielialaa. Se on hämmentynyt. Tässäkö se oli? Roope-setä-lehden historian viimeinen numero. Suuret kirjat kääntyvät eikä tämän ihmeellisempää saatu aikaiseksi. Numero on kuin suoraan laajasta rivistä satunnaisotannalla valittava tavallinen numero. 

On lehden päättymisen aika, on sen päähahmon juhlan aika ja on vielä joulun aikakin. Kieltämättä jokainen näistä elementeistä on lehdessä tavalla tai toisella esillä, mutta ei niistä mihinkään saa kunnolla otetta. Päätösjuhlat ja haikeiden hyvästien jättäminen jäävät pannukakuksi. Lukijalla oli syytä odottaa satsauksia sisältöön niin sarjakuvan kuin toimituksellisuuden osalta. Kyseeseen olisi ehdottomasti tullut myös tavallista paksumman numeron laatiminen. Se on ollut käytäntönä jo pelkästään hahmon juhlan ollessa kyseessä. Nyt siihen olisi ollut syytä moninkertaisesti. 

Hyvästit Roope-setä-lehdelle eivät ole sellaiset kuin lehden voi katsoa ansainneen ja jollaiseen olisi ollut ehdottomasti syytä. Tämän ei pidä kuitenkaan antaa liikaa syödä. Muistot jäävät elämään eivätkä vuosien varrella karttuneet lehtirivit, -pinot ja kasat häviä minnekään. On aika antaa tilaa uudelle sekä aito mahdollisuus sille lunastaa paikkansa. Ensimmäinen DuckTalesin numero ilmestyy vielä tämän kuun aikana ja Roope-sedän kanssa tuttuun tapaan se saa osakseen arvostelun. Viimeinen sana ei lopulta olekaan ”loppu”. Se on ”jatkuu”!

torstai 30. marraskuuta 2017

Arvostelu: Aku Ankan taskukirja 458



Joulukuu on tätä kirjoitettaessa jo aivan ovella, mutta vielä on rästissä olevan Taskari-arvostelun merkeissä syytä pitää mieli marraskuun puolella. Halloween-teemainen johtosarja vie ajatuksia vielä lokakuuhun saakka, mutta Andrea Frecceron kansikuvan ja Taskarin nimen Perhonen vieköön johdosta kirjan puiminen on itseoikeutetusti aloitettava sen päättävästä tarinasta. Kansikuvan kunniaksi on mainittava, kuinka se vie iloisen nostalgisesti aatokset Taskariin 14 Perhonen sentään.

Mainittu kirjan päättävä tarina Perhosen kansa on Maya Åstrupin käsikirjoittama ja Flemming Andersenin piirtämä jatko-osa Romano Scarpan klassikolle Kolumbusperhon aarrekartta (julkaistu myöhemmin nimellä Kolumbusperhon kujeet). Tarina on hyvin arvostettu ja mahtuu esimerkiksi Inducksissa käyttäjien arvioiden perusteella kootulle Top 100 -listalle. Paineet ovat siinä mielessä kovat, mutta tällaisen haasteen ottaminen vastaan on sinänsä kiitettävä teko, varsinkin kun sen ottaa tosissaan, kuten Åstrup vaikuttaa tekevän.

Jatko-osa alkaa tyylikkäästi Andersenin Scarpan tyyliä ja alkuperäisseikkailua jäljittelevin ruuduin. Se on hieno kunnianosoitus, jonka onnistumiselle on olennaista sen lopettaminen ajoissa. Andersenin täysin omatyyliset piirrokset tarinassa muilta osin ovat nekin ilo silmälle.
Jatko-osat joutuvat vääjäämättä vertailun alaisiksi niille teoksille, joille ne ovat jatkoa. Ei ole reilu tilanne asettaa Kolumbusperhon aarrekarttaa ja Perhosen kansaa samalle viivalle ja odottaa jälkimmäisen yltävän läheskään samanlaisiin sfääreihin. Kun moiset ylivoimaiset odotukset saa hylättyä, tulee todetuksi, että Åstrup suoriutuu haasteestaan varsin mallikkaasti. Tarina on ilo lukea ja se pärjää myös itsenäisenä teoksena. 

Perhosen kansasta mainittakoon vielä sen verran, että sisällysluetteloon on sen osalta pujahtanut pieni virhe. Tarinan alkuperäisnimi on The Butterfly Tribe. Kirjaan on lipsahtanut kopiona edeltävän sarjan alkuperäisnimi. Todettakoon sopivan aasinsillan niin salliessa tämän edeltävän sarjan eli Tehomuuntavan turhantuunaimen olevan itsessäänkin niin turha, että todennäköisesti se päätyisi tarinan nimessä esiintyvän kapineen sisuksiin. Fabio Michelinin ja Giulio Chierchinin tarina lankeaa varsinkin sen loppua kohti umpikujamaisen onnettomiin ratkaisuihin. 

Kirjan kaksi ensimmäistä sarjaa ovat samanlaisen teeman sisältäviä, sillä molemmissa päädytään eräänlaisten porttien kautta toisiin ulottuvuuksiin. Pat ja Carol McGrealin ja Massimo Fecchin Henkimaailman hölynpölyä käsittelee teeman halloween-henkisesti. Tarina ei sisällä yllätyksiä ja siirtää oikeastaan vain tuttuakin tutumman Charles Dickensin joulutarinan kaavan halloweenin ympäristöön. Silti se on lukukokemuksena yllättävän iloinen ja miellyttävä. Fecchin piirrokset piristävät. 

Samassa teemassa, mutta ilman halloweenin kontekstia pyörivä Carlo Panaron ja Giampaolo Soldatin Mikki-sarja Portti tuntemattomaan alkaa jännittävissä tunnelmissa, mutta lässähtää pahasti toiseen osaansa tullessaan. Kutkuttavasti rakentunut jännitysvarauma ei pääse purkautumaan odotettavalla tavalla. Tulos jättää pahan maun suuhun ja on ilmiselvä pettymys.

Giorgio Figusin ja Alessio Martusciellon lyhyt sarja Rumuusliemi voi sekin laveasti tulkittuna olla lähellä halloween-tunnelmaa. Tunnelmaa nostattamaan se ei pääse missään mielessä mitäänsanomattomuudessaan. Kirjan toisen lyhyen sarjan Erikoisen tavallinen päivä kohtalo on sama. Sen tekijät ovat Augusto Macchetto ja Luciano Milano.

Taikaviitta-sarja Mysteeritapaaminen on lupaavan oloisen idean varaan kyhätty, mutta käsikirjoittaja Bruno Sarda ei saa sitä tuottamaan hedelmää. Salvatore Deianan piirtämässä tarinassa on alkuvaiheissaan oikein miellyttävän Taikaviitta-jutun tunnelmaa, mutta surkeilla ratkaisuilla seos palaa pohjaan ja loppuukin kokonaan hyvin ennenaikaisesti. Samat oireet voisi oikeastaan yhdistää tarinaa seuraavaan Marco Boscon ja Giorgio Di Vitan juttuun Pimeä keikka, jossa tehokkaasti hukataan Simo Sisun, Reino Murskeen, etsivä Kaasin ja Mustan Pekan hahmojen komediamahdollisuudet varsinkin yhdessä. Mustakaavun käyttäminen huumorimielessä ei ole yleensä hyvä idea. Hahmo sopisi säästää edelleen todellisiin jännäri- ja mysteeritunnelmiin. 

Romano Scarpa tuli puheeksi Perhosen kansan kohdalla, mutta nähdäänpä legendan itsensäkin kynänjälkeä Taskarissa. Hänen piirtämänsä Myrtyneen maajussin on käsikirjoittanut Rodolfo Cimino. Vuodelta 1965 oleva juttu on varsinkin tekijöihinsä nähden varsin vaatimaton. Mitään erityistä ja tarinan kannalta uniikkia ei esiinny. Sarja kierrättää liiankin tutut juonikuviot läpi eikä siten kykene kunnolla viihdyttämään. Liiaksi kliseiden varaan rakennettu tarina ei pure, vaikka asialla olisivat mestarit. 

Viimeisenä vaan ei todellakaan vähäisimpänä mainituksi tulee Carlo Panaron ja Francesco Guerrinin tarina Tärinää ja kylmää hikeä. Liiallisesta omaleimaisuudesta ei ideatasolla sitäkään pääse millään syyttämään, mutta se onnistuu etenemään viihdyttävin tehokeinoin. Guerrinin mainiot, hauskoja yksityiskohtia sisältävät tyylikkäät piirrokset ovat tarinalle äärimmäisen suuri apu. Saattaa olla, että ilman hänen suoritustaan ei sarjaa päästäisi julistamaan Taskarin parhaaksi.
Kokonaisanniltaan Taskari ei yllä kärkijoukkoihin. Mukana on siihen liiaksi puhtaita epäonnistumisia sekä tapauksia, joiden puhti ei riitä loppuun saakka. Sillä on kuitenkin hyvät edellytykset jäädä massasta erottuvaksi kirjaksi – nimenomaan kirjaksi, ei kokoelmaksi. Kokoelma kattaa sanana sisällön eikä sisältö mainitusti ole kokonaisuutena erityistä. Muutamat valopilkut tulevat kuitenkin todennäköisesti jäämään erityisinä mieleen. Jättimäinen vetoapu on klassikkosarjan jatko-osa, joka välähtelee aina kannessa ja kirjan nimessä asti.

lauantai 25. marraskuuta 2017

DuckTales alkaa Nelosella jouluaattona

DuckTalesin esitykset Suomen televisiossa alkavat jouluaattona eli 24. joulukuuta. Nelonen esittää tuolloin sarjan kaksi aloitusjaksoa. Kanavan maksullisen Ruutu+-palvelun puolelle jaksoja alkaa ilmestyä jo 11. joulukuuta alkaen.

Aku Ankka on sosiaalisen median palveluissaan tuonut näytille seuraavan ennakkomaistiaisen, jossa siinä ainakin hahmot puhuvat vielä alkuperäiskielellään englanniksi:

keskiviikko 22. marraskuuta 2017

Vesa Keskisen miljoonan Aku Ankan kokoelma valmis

Toissa vuonna alkanut kyläkauppias Vesa Keskisen projekti miljoonan Aku Ankan keräämiseksi on päättynyt onnistuneena. Keskinen pyrkii nyt kokoelmallaan Guinnessin ennätyskirjan sivuille.

Lehdet ja taskukirjat on vastaanotettu Keskisen omistaman Tuurin Kyläkaupan asiakkailta, jotka saivat korvaukseksi kustakin julkaisusta 10-50 sentin arvoisia lahjakortteja Kyläkauppaan. Keskinen suunnittelee laittavansa Ankat takaisin myyntiin samaan hintaan, jos ennätyshakemus hyväksytään.

tiistai 14. marraskuuta 2017

Arvostelu: Aku Ankan Taskukirja SUPER 8 - Valvoja

Supertaskari on nyt superimpi kuin koskaan! Tuoreimman numeron sivuilla seikkailee ennen näkemätön määrä supersankareita, aina tutuista Taikaviitasta ja Superhessusta vieraampiin Varjoankkaan ja Turboankkaan. Hääräilevätpä kirjan sivuilla myös sellaiset nimet kuin Purppuranpunainen Perhonen ja Punainen Herhiläinen. Keitä he ovat? Lähdetään selvittämään.

Aku Ankan Taskukirja SUPER 8 – Valvoja
Supertaskari lienee tunnetuin Suomessa surullisen kuuluisasta Taikaviitta2000 -saagasta. Miltei kaikki ankkaharrastajat tuntevat tarinan vuosituhannen vaihteessa ilmestyneestä sarjasta. Siitä, kuinka uuden lehden toiminnan täyteiset tarinat piti kelvata räväkäimpienkin tarinoiden ystäville ja kuinka numerosta toiseen jatkuva sarja saisi lukijan odottamaan aina uutta numeroa malttamattomana. Toimitus oli jopa niin varma lehtisarjan suosiosta, että se otti riskin ja hyppäsi 30 numeron yli päästääkseen mukaan muiden maiden julkaisutahtiin, ettei kukaan vain pääsisi tarkistamaan muiden maiden numeroista, mitä tuleman oikein pitää. Taikaviitta2000 päättyi vain 14 numeron jälkeen loppuvuidesta 2000.

Uusin Supertaskari pitää sisällään TK2000 tarinat Trauma ja Urk. Jälkimmäisen myötä olemme taas saavuttaneet sarjan 14. osan. Toivoa sopii, ettei tuo lukema koidu Taikaviitan kohtaloksi tälläkin kertaa. Mitä tarinoihin tulee, varsinkin Trauma onnistuu säväyttämään. Mestarikäsikirjoittaja Tito Faracin kynäilemässä tarinassa Evronit lähettävät Taikaviitan kimppuun vaarallisten kokeden tuloksena syntyneen mutantin, mitä kutsutaan Traumaksi. Taikaviitta ottaa mittaa jättimäisestä Traumasta kadonneen miljonääri Everett Ducklairin rakentamaa voimapukua käyttäen. Mittelössä pistetään päreiksi iso osa kaupunkia ja piirtäjä Lorenzo Pastrovicchio kuvaa taitavasti yllättävän väkivaltaista kohtausta. Tällainen raadollisuus on koko perheen Disney -sarjakuvissa poikkeuksellista nähtävää. TK2000 -sarjan on kerrottu ottavan mallia amerikkalaisista supersankarisarjakuvista ja erityisesti tätä tarinaa lukiessa sen kyllä huomaa. Tarinassa vastustajaa vedetään turpaan ihan tosissaan ja perinteisen Aku Ankka-lehden lukijasta tämä tuntuu varmasti todella oudolta, ellei jopa väärältä. Ymmärrän hyvin, että vielä vuosituhannen vaihteessa tällainen sisältö saattoi hyvinkin koitua Taikaviitta2000-lehden turmioksi. Meneillään olevan supersankari buumin ansiosta sarja saattaa löytää helpommin yleisönsä tänä päivänä. Faraci ei kuitenkaan mässäile liikaa turhalla väkivallalla ja osaa rytmittää tarinan toiminnan antaen hahmoille (ja lukijalle) välillä aikaa hengähtää rauhallisemmissa kohtauksissa. Tarinassa myös käsitellään Akun kokemia lapsuuden traumoja kauniisti.
Harvinaisen kovaotteista toimintaa Akulta.

Urk taas on tarina, missä Taikaviitan maailmaan tuodaan jälleen uusi hahmo. Tarina on perinteinen esittelyosa, mikä petaa tulevia seikkailuita. Jutun juoni kalpenee edellisen osan rinnalla, mutta toisaalta toimii kevyempänä jaksona Trauman jälkeen, vaikka kyllä tarinassa toimintaakin piisaa. Se on kuitenkin lähempänä perinteisempää Taikaviittaa kuin mitä Traumassa nähtiin. Tarinan kirjoittamisesta kunnian ottaa  Francesco Artibani ja sen poikkeuksellisen kehnoista ja tönköistä piirroksista vastaa kansipuolella tutummaksi tullut Marco Ghiglione. Yllättävää sinsänsä, minä kun olen pitänyt Chiglinea ihan hyvänä piirtäjänä kansien perusteella. Sarjakuvan sivuilla hahmot näyttävät välillä kuin pahvinukeilta ja anatomiankin kanssa tuntuu paikoin olevan hieman toivomisen varaa.

Taikaviitan lisäksi kirja sisältää tosiaan kosolti muitakin oikeudenpuolustajia. Varjoankka on Suomessa erittäin harvinainen hahmo. Suuri yleisö muistaa violettiin viittaan sonnustautuneen supersankarin varmasti parhaiten 1990-luvulla tv:ssä pyörineestä piirrossarjasta. Silläkin on hieman surullinen historia kontollaan. Sarjaa pidettiin aikoinaan kuulemma liian väkivaltaisena lastenaamujen piirretyksi, joten sen näyttäminen keskeytettiin suomessa, eikä sitä ole ilmaiskanavilla sen jälkeen pyöritetty.
BOOM! Studiosin Varjoankka/Ankronikka -saaga

Mutta nyt Varjoankka on täällä ja suomalaisetkin voivat antaa hahmolle uuden mahdollisuuden. Mukana ovat myös Heimo Huima, Mimosa, Morgana ja kaikki tutut vastustajat Litkuliinista Nega-Ankkaan. Tarina kantaa nimeä Vaaran virta siitä huomaa jo selatessa, että nyt liikutaan vierailla vesillä. Sarjakuvan piirrostyyli on kyllä tunnistettavasti Disney-tuotantoa, mutta pitkäaikaiset taskarin lukijat huomaavat varmasti, että nyt ei ole kyse italialaisesta tuotannosta. Kuvitus on hienoa, mutta värimaailma on oudon tumma ja jotkut kohtaukset ovat kuin suoraan painajaisista. Jotkut vitsit ja hahmojen reaktiot ovat selkeästi tuotu animaatiosta ja tuntuvat sarjakuvan sivuilla hieman hölmöiltä. Tarinassa ei esiinny vain Varjoankasta tuttuja hahmoja, vaan mukana on myös koko Ankronikan remmi. Roopesta ja ankanpojista Tepaan, Maukka Munankuoreen ja tämän aina televisiota katsovaan äitiin sekä Maukan supersankarialter-egoon Turboankkaan asti. Tarinalla on melkoinen hahmokaarti sillä sivuhahmoista ja cameoista saisi vielä pitkän listan erikseen. Kaikista outouksista huolimatta sarja tempaisee mukaansa ja jaksaa viihdyttää, eikä vähiten sen tuoreelta tuntuvan hahmokaartin ansiosta.

Info-laatikko tähän väliin!! Amerikkalainen BOOM! Studios alkoi tuottamaan upouusia Varjoankka -tarinoita viime vuosikymmenen vaihteessa. Sikäläisissä lehtikioskeissa ilmestyi neljä albumillista Varjoankkaa ja yksi albumillinen saman studion tuottamaa uutukaista Ankronikkaa. Albumit jakavat tarinallisen jatkumon keskenään ja niissä rakennetu juonikuvio huipentuu albumit yhdistävään crossover tarinaan Dangerous Currency. Tämä tarina nähdään uusimmassa supertaskarissa. Tarinan käsikirjoituksesta vastaavat Ian Brill sekä Warren Spector ja piirrokset ovat James Silvianin ja José Massarolin käsialaa. 
On upea asia saada tuoretta Varjoankkaa suomeksi, mutta ikävän kokemuksen tarinan lukeminen tuottaa silti siksi, että siinä viitataan niin paljon sellaisiin tapahtumiin, mitä emme ole Suomessa vielä päässeet näkemään. Tarina alkaa keskeltä, mutta ainakin päättyy ilman gliffhangeria, joten täysin irralliseksi osaksi se ei jää. Ymmärrän, että toimitus on todennäköisesti halunnut tutustuttaa Varjoankan maailman meille tuttujen hahmojen kautta. Olisin kuitenkin toivonut heidän uskovan lukijoihinsa sen verran, että olisivat julkaisseet aiemmat Varjoankka osat oikeassa järjestyksessä. Niitä ei edes ole kuin neljä. Toivottavasti pääsemme näkemään ne joskus tulevaisuudessa.
Viiksekäs Simo Sisu johtaa Ankkalinnan supersankareita

Isoin joukko supersankareita tavataan yllättäen pokkarin toiseksi lyhyimmässä tarinassa. Pieni, seitsemän sivuinen hassuttelu kertoo Supersankarien kerhon perustamisesta. Brasilialaisperäinen tarina sisältää jonkin verran outouksia. Poliisimestari Sisu (joka komeista viiksistään päätelleen viettää ilmeisesti ajankohtaisesti Movemberia) johtaa Ankkalinnan supersankarien ryhmää. Sisun tehtävänantoa ovat kuulemassa Taikaviitta, Superhessu, Super-Pelle (Hessun sukulaispoika), Viitatar, Lepakkoankka, Purppuranpunainen Perhonen ja Punainen Herhiläinen.
Lupasin jo aiemmin selittää, keitä kummia nuo kaksi viimeisimmäksi mainittua ovat. Nyt voisi olla sen paikka.

Brasilialaisissa Disney -sarjakuvissa seikkailee liuta hahmoja, jotka ovat muualla maailmassa joko tuiki tuntemattomia tai sitten ne ovat seikkailleet harvakseltaan, lähinnä muiden tähdittämissä tarinoissa sivuosissa. Purppuranpunainen Perhonen on siviiliminältään Gloria, Touho Ankan tyttöystävä brasilialaisissa tarinoissa. Suomessa hahmo on käytännössä täysin tuntematon. Toistaiseksi ainoa kerta kun hänet on nähty meikäläisissä julkaisuissa on tarina ”Yllättävät yllätysjuhlat” Aku Ankka-lehden numerosta 31/2014. Siinä Glorian kuva nähdään seinällä roikkuvassa taulussa, Touhon asunnossa.

Punainen Herhiläinen on taas poimittu vuoden 1967 Paul Murry klassikosta Punaisen Herhiläisen arvoitus, mikä on julkaistu suomeksi vuosina 1998 ja 2011. Tarinassa ei sen kummemin selitetä kuka Punainen Herhiläinen on tai miten hänestä on tullut supersankari. Kertomuksessa kuitenkin esitellään samainen piilopaikka, minne Supersankarien kerho pystyttää tukikohtansa supertaskarissa julkaistavassa tarinassa. Brasilialaiset ottivat hahmon mukaan omiin tarinoihinsa pian sen amerikan ensiesiintymisen jälkeen ja jatkoivat tarinoiden kertomista Punaisen Herhiläisen edesottamuksista aina 1990-luvulle asti.

Niin sanottu brassituotanto on jäänyt suomalaisille lukijoille vieraaksi, eikä monia sikäläisissä julkaisuissa nähtyjä vakiohahmoja edes tunneta täällä. En tiedä täysin varmasti, miksi tarinoita ei ole meillä suomeksi juuri julkaistu, mutta vahva veikkaus on niiden vaatimaton taso. Silti mieleni täyttää aina jonkinasteinen ilo kun näen brassituotantoa suomalaisissa taskareissa. Tarinoiden erilaisuuden ja harvan ilmestymistahdin vuoksi niissä on aina mukana pieni tuulahdus eksotiikkaa.

Eivätkä supersankarit vielä tähänkään lopu. Taikaviitta tarinassa Supersankarin eläketurva tapaamme vielä Kameleontin, Superriekon ja Kunkun. Bruno Concina ja Lucio Leoni ovat luoneet hahmot vain tätä yhtä tarinaa varten ja ne toimivat hauskasti kertomusken puitteissa, mutta sen enenpää painoarvoa en niille antaisi. Tarina on julkaistu aiemmin Roope-setä-lehden numerossa 6/2012. Vaikka juttu onkin ihan hauska, saa se uusintajulkaisunsa turhan pian. Toisaalta, Supersankarin eläketurvan ollessa kirjan ainokainen uusinta, en jaksa antaa asian häiritä.

Totta kai kaikkien sankareiden lisäksi tapaamme myös Heshukan. Heshukka on mukana tuttuun tapaan vastailemassa lukijoiden lähettämiin kysymyksiin, minkä jälkeen hahmon maailmasta nähdään pari tarinaa. Tälläkin kertaa kyseessä on kelpo Heshukkailua tuttujen hahmojen outoine tapoineen ja pelottavine monstereineen. Mukaan on mahtunut myös vain Mikin tähdittämä Heshukan maailmaa sivuava sarjakuva.

Mikki tähdittää myös Andervillen kaupunkiin sijoittuvaa jatkuvajuonisen tarinasarjan kahdeksatta osaa. Black Mask nimeä kantavassa tarinassa Mikki saa selville, että komisario Clayton on pitänyt häneltä salassa dokumentit, minkä nojalla Mikkiä ei voida enää pakottaa viipymään Andervillessa. Tästä kimpantuneena Mikki päättää pakata matkalaukkunsa ja lähteä kaupungista. Hän pestautuu neitsytmatkalleen lähtevän Black Mask -junaan turvallisuuspäälliköksi päästäkseen pikimmiten takaisin Ankkalinnaan. Matka ei kuitenkaan suju mutkitta ja mysteeri toisensa jälkeen päätyy Mikin ratkaistavaksi. On suoranainen ilo, että tämänkin tarinan käsikirjoituksesta vastaa aiemmin ylistetty Tito Faraci. Hän kuljettaa juonta tunnelmallisesti eteen päin ja päästää lukijan Mikin pään sisälle hänen yksinäisten pohdiskeluidensa kanssa. Faracin tyyliin tarina on rytmitetty taitavasti vuoroin kauniisiin mykkiin kohtauksiin, vuoroin henkeäsalpaaviin toimintakohtauksiin. Corrado Mastantuonon piirrokset tekevät todellakin oikeutta käsikirjoitukselle.

Kaiken tämän lisäksi Konrad Kiivikin mahtuu pokkarin sivuille koheltamaan parinkymmenen sivun verran. Faraci on kirjassa hyvin edustettuna, sillä nämäkin kaksi kymmensivuista ovat hänen käsialaansa. Niissä näemme kuinka kynäniekka taitaa myös tilannekomiikan. Viime numeron tapaan tarinoiden piirroksista vastaa kohellushuumorin mestari Silvia Ziche.

On hienoa nähdä Supertaskarin voivan uudistua ja jättää vaihteksi pois ns. normaalit ankkatarinat ja keskittyä spesiaalimpaan materiaaliin. Kirja ei juurikaan soraääniä saanut, mutta ei se sellaisia mielestäni tämän enempää ansaitsekaan. Uusin numero on mainio sukellus Disneyn sarjakuvien muonipuolisuuteen ja suosittelen sitä ehdottomasti niille, ketkä pitävät Aku Ankkaa ainoastaan lapsellisena sarjakuvalehtenä. 

-Ville Tanttu